ilo

Ilo on katsoa lasten kirmailua niityllä, juoksua rantahietikolla.

 
Tuoksua uuden niityn,  kukkia kedon. Auringon paistetta järven
pinnalla. Vesien kastellessa varpaita.

Aina ei ymmärrä, ilon merkitystä, pitäisi muistaa iloa kerätä jos
murheet päätä painaa aika on silloin unesta herätä,
ilon vaihteet päälle laittaa, kulkea aurinko kujaa, ilosta nauttia.

Ajattelija miettiessään usein pelkää, monilla unohtuu ilo mukaansa
ottaa, mielummin suruissa itsensä sottaa, ilot yhellä kertaa kottaa.
Jäljelle jää suuri suru, sellaisia me olemme tämä kansa. Surujen
täyttämä, ilojen hylkäämä, nurkassa nurisijoita.

Pitäisikö suuntaa muuttaa, jotain ilonestettä meille uuttaa..

Laittaa siihen niittyjen tuoksua lapsien juoksua, auringon paistetta
yhteen purkkiin, ei tarttis sitäkään naapurilta kurkkii.

Ajattelijakin vois yönsä hyvin nukkuu tarttis toisten huoliin murheisiin
hukkuu. Sais käetkin meiän pihassa rauhassa kukkuu, naapurit
laskis millo kenties ikuisesti nukkuu.

 
Iloa me kaikki elämään kaivataan, ei muuta kuin surujen puskat
pois raivataan, annetaan kaikkien ilon kukkien kukkia, jos tarvis
pidetään vaikka räikeän värikkäitä sukkia. Tärkeintä on alkaa iloa
kerätä, tosissaan unesta herätä, iloa iloa ympäristöön jakaa.