Ajattelija aikoinaan tutustui tunturi retkillään ranskalaiseen ransuo mieheen tunturireissuillaan. Mies oli kova pölöttämään kumasti r sorrentaen. Elinikäinen ystävyys siitä jäi ainakin sen kesän muutaman viikon. No pari päivää. Joskus törmäsiimme kapakoissa ajattelijan ollessa työelämässä. Sillo tuli jaettua kortteja, muutakin kuin pokeri. Tässä yhtenä aikana ranshuo otti yhtevyttä ja lähetti paketin vessapaperiin kirjotettuja runouksia. Lupasin hiukan katella ja suomennella ja laittaa parraimpia muillekkin naatinnoks. Pahoja unia näkemään.

  ❤️  Me

Tuulessa on taikaa, meille kahdelle se onnea raikaa.

Mikään ei meitä estää voi yhdessä olla. Käsi kädessä.

Toisiamme voimme tuulessa kestää. Jos vai yhdessä

Tahdomme sen.

Ottaisitko kanssani vuodet vastaan, yhdessä voimme aina

korppuja kahviin kastaa, maljat elämälle nostaa.

Läpi tuiskujen tuulten yhdessä tiemme kulkee, auringon

säteet samenttisin pinnoin pois esteet eestämme sulkee.

Ilman huolia saamme olla, mikään ei paina, ei meistä tunnu

että elämä ois vain laina.

Ottaisitko kanssani vuodet vastaan, yhdessä voimme aina

korppuja kahviin kastaa, maljat elämälle nostaa.

Aurinko tuulet elämäämme loistaa sanoja rakkauden alituisesti

toistaa. Mitä me olisimme ilman toisiamme, tuulten heittelemiä

laivoja, täynnä vanhuuden tuomia vaivoja.. Valitus yksinäisyyden

aina kuuluis, nyt me olemme tässä.

Ottaisitko kanssani vuodet vastaan, yhdessä voimme aina

korppuja kahviin kastaa, maljat elämälle nostaa. Me olemme

aina me, toistemme tuki ja turva.

Kaivo

Olen kaivoonkatsoja, pilviin kurkottaja, lehteni pudottanut, kylmänä kulkija, ovet takanani sulkija. Kädet taskuuni laitan, jäiset oksat sulle taitan, ne maljakkoon sulle tuon , hymyn kasvoilles suon.

Kaivosta pilviin kiipeen, lehteni kasaan kerään, tahdo en että herään.  Ovia auki en saa, avaimia et mulle jaa. Kädet taskuuni laitan, oksat sulaneet sulle taitan. Ei maljakkoa, vaasia, vanha saapas mihin ne laitan. Hymyn kasvoilles suon.

Kaivosta vesi vuotaa, pilvet luotaan pois suoltaa, kaiken karvauden , makeuden hehkun. Ovet lukossa pysyy, aikani hillintää kysyy, turhaudun. Kädet taskuuni laitan, kauneimmat niistä käsiisi taitan. Hymyn kasvoilles suon.

                       RAKAVUS

rAKAUS metä ohjaa lyö tulevaisuuvelle pohjaa, Oot vierellä aina, pakkokai on sulla multa satasen laina. Maksa pian tai ota joltaki uusi laina maksa velkas pois. 

Se rakavuta ei horjuta, yhessä ollaa aina sitekin, onha edellinekin laina maksamata, pyörä palautamatta, kauppa laSKU Maksamata.

Rakauta koemme toisilleme  ääne hoamme, oot ikuiseti mun, niin saNO VOUTI, ENTISEKKIN MAKSAMATTA, eksälle sun, nyt oot kuulema ikuisesti mun, lastani kannat, ainakin nii sanot , ja pitkät on pankkiin jonot. velkojas maksan aina unohhan sun kiltteyden taksan, tuskin kauan jaksan, kolmee vuoroo pusken, ja naapureille vuokria maksan.

Mateensoppa

fRansuo fläpipaskon tekeleitä

Oun suomentanu näitä kookle suomentajalla ja sanakirjalla parraan kykyni mukkaan yrittäny ottaa selvää mitä tarkottaa. Ei oo pirruukaan ottanu selvää, käytin apteekissa naurovat ulos mut.

Tuikkaan teille muutaman maistiaisen. Täkyn. Jos jäätte koukkuun vierotusta ei oo. Kone vaan kiltisti kiinni. Siima poikkee.

RAKKAUEN hUUMAA

Rakkauden huumaa, tulikuuma, hullaannuttavaa,

mansikoitten läpitunkemaa, sinistä punaista, lehti vihreää.

Hyvän makuista, varpaan välistä kutisevaa.

Äiti ei tykännyt kengät piilotti, sukkiin tehtiin reikiä, juoksin

unohtamatta sinua, varpaiden paleltumatta, rakkauven polttaessa

sisuksia.

Rakkauden tulet loimuaa voimakkaana, säteillen lämpöään

meihin, vain me kaksi vanhaa, lähes teini iän ylittäneet,

viiskytä vuotta yhdessä olleita. Samoilla puilla poltettuja

Rakkauven liekkejä.

vÄKINÄISTÄ

Elämä on väkinäistä, elämän paloa, pimeyden perään,

Odotetaan valoa.

Ämpärillä kannettua vatsasta revittyä, voimatonta

väkinäistä venytystä. Odotan aikaa. Saamatta aikaan,

Sanojen tyhjää helinää.

Väkinäistä odotusta paremmasta eilisestä,

menetetystä huomisesta, tämän ajan vaivoista.

Risupartaista sanan sutinaa, kutinaa jota

koskaan tunne. Väkinäistä tuttavuutta, outoa ilmapiiriä,

Voimatonta, aikaansaatua venytystä.

                   Totuus

Pakkanen kylmettää sielun, 

Saa veren kiehumaan, ottaisinko riskin.

Miten poistan kylmyyden, sammutan palon,

Vaikea erottaa totuutta, totuudesta.

                                 AISTIT

Vuorten syleilyssä kuljimme käsi kädessä, meitä oli kaksi,

kuunnellen toisiamme, Äänten kaikuessa kellarin kaikuessa.

Yhteistä laulua, Mattia ja Teppoa, unohtamatta sävel kulkua tunteista

hukkaamastamme ajasta.

Kello jätätttää, vieterit vedetty, musiikkia emme enää kuule , ääni hiljentynyt, Löysin valon, Aistini palautuu.

                                      pUNNAINEN

Punainen polttaa poskia, liekkien lisääntyessä. 

Hymyn kareen hukkuessa.

Liekki leimahtaa läheisyydessä onnen, 

värin singotessa kohti taivasta, sineä muuttaen värin toiseksi.

Poskien puna hälvenee.

Välimatka onneen pitenee, 

kurkien auran vaietessa kohti kaukaista rantaa,

 jättäen yksinäisyyden, Saamatta punaa poskilta pois, 

jäihän kaipaus.

Punainen jäi meihin lämpöä tuoden, 

liekkien lyödessä läpi rinnan, maksaen

 vaaditun punaisen hinnan.

                                rAHKAUtTA

Rakastaisin jos osaisin, miehenä tunteita näyttää,

helpompi järkeä käyttää. Mies on mies eikä sulaessa

auringon lämmössä muutu. Lempeä jakaa kun saa

hirveä ajaa takaa, niin makaa kuin petaa.

Ottaisinko

Toki jos annettaisiin, suurella sankolla etteeni kannettaisiin. Vajavaisesta ei ois mihkään, keskeneräiseksi jäisi, valmiiksi ajatukset pitäis saada.

Toki ottaisin vaikkei annettais, väkisin veisin, taskut täyteen mättäisin,  saumat repeis, silti ottaisin, luvan kanssa kottaisin, seuraavankin kerran. Kiertäisi läpi eteläisen rannan, taskut täynnä luvatta saatua, vois vaikka hiekalle kaatua, tämmöne mies siihe maatua.

Aallot huuhtois, silti ottaisin, viimeisen virteni veisaisin, enkä laineita palauttais, jos ett`väkisin niin pikkusen rannassa halattais.Kottiin palattais. Onnen hymy kasvoilla, pilattu onneks ei aurinko rasvoilla. Ehkä en sittekää ottais.

Syksy suru

Surun syksy  tuo, kasvoille  pyryn rujon ,

ottmatta itseensä viimaa, se on ussein kun 

kuitu liimaa.

Sitoo kiinni ilon surun, ruohonn purun heppojen

laitumella käyskennellessä , kärpäsiä hännällä

 huitoen. Ottaisko syksystä onkiin alkais

maastossa tonkii, syksyä avittaa.

Otin opikseni

Rakkauvella  Kaiken täytin, itteni tyystin unohin, oieata  mutkat kujan ,polun haikeen kautta velkualle vei.  Tutut  sielä huusi kärvistelijä hiillosten hei.

Otappa joskus jottain muutakin mukkaan kuin suuri ekos, joka mahu ei kassiin yhteen, saat solmittua sitä niinku lyhteen, säkkeihin mustiin.

Huomaakko aina o muitakin kuin sie, sun matkas sytämin syövereihin. Katto joskus pitemmälle kun sormes päihin. Upota joskus ne jäihin, Tunnekko sillo mittää, ottaako aivojen syöväreihin, kantaako sormet kaunaa, antaako anteeks kylmän kylvyn.

Oppitunnin sain, vaikka hain vain kirjastosta oppaan, sotkin itteni aika soppaan, ittetuntoni syöväreissä, väreissä elämän, enempi tummissa, aatoksissa kumissa. 

lÄPI RUNNottuVA

Läpi runnottua. Eestakaisin vedettyä, valheellista elämää,

Kahvikupista juotua pilsneriä,todellista elämää.

Vaikeatajuisten hankien viemää, onnellisten ihmisten onnetonta kulkemista.

Voisimmepa ostaa kaiken takaisin, kuin syöden viime vuoden näkkileivät.

Menettämättä kasvojamme läpi runnottujen turhuuksien.

Ostettujen unelmien määrään nähden.

Turha edes yrittää, kukaan ei kuuntele, kellään ei vastuuta, runnoa omia näkemyksiään

saada esiin näkymättömät tekemättömät työt.

Omat aarteet omiin paikkoihin runnomatta läpi.

Voimaeläin

Oon sun voimaeläimes suuri, seison aina vierelläs

kuin jäätyny muuri. Voit luottaa suo mietin suo aattelen, 

korvissani ei oo aina luuri.

Sun leijonas oon, kenkätkin on yhen koon. 48.

Tiiät isot on saappaat, toiset ei jäitä päästäs raappaa.

Mun viereltäin ei suo kaappaa, sun voimaeläimes oon.

Kalsarikkin yhen:sta exsän. 

Voit aina luottaa minnuun, sillä oon rakastunut sinnuun. Suo varjelen, hoijan, voihan olla että vierelles jään, sylliis lyön tän turvonneen pään. 

Eilen rikoin sillä altaan jään. Tiiäthän sun leijonas oon 

Yhen koon hattu, hiukan se kaatuminen jäällä sattu, 

Tännää ei oo hattu vaan pipo. Sun voimaeläimes oon. 

Istuskelua

Istuskelen keskellä sokeaa ryhmää,

tiiän, se on tyhmää, kukaan ei näe muo,

ainaskaan tahto ei niin, ovan ittesä täyttämiä,

löylysä päänsä höyryä täyteen lyöneet,

sen jälkeen kahvit juoneet, makarat syöneet.

Oisko tuo niin tärkee, joukossa istua, alkaa pää särkee, 

Ihminen vaan on sellane, joukossa istuja, ryhmäsä kulkija, ovien peräänsä sulkija.

Saappaat pakkasessa narisee, eipä sanoista mittää turhaa kiukaale varise. Joukossa istun eelleen, joku löylyä viskoo, toine tölkistä huikkaa kiskoo. 

Kohta kai se porukasta aika poistua, luppaan että ens viikolla sama vois toistua. Otan kaverin mukkaan, tykkää narunnokassa  haukkua, , vihane kun toiset vaan ottaa kuppia ja paukkua. 

Kylmää

Kylmää ilmamassa vyöryy ylitsemme,

näemme ruhjoutuneen ihmismielen tuloksia. Raukkoja pyöräilee pakkasessa, tietämättä ajankuvaa.

Ottamata kantaa maamies levittää lantaa, saamatta hintaa, sanomatta sanaakaa,puremalla kynsiään, kylmän nostaessa hintaa, raapimalla pintaa syvemmältä.

Kylmän massan vaikutukset tuntuu, kaikissa. Ottaisitko puseron, antaisitko tarvitsevalle, Matkalla mainetekoon, pellolla kytee, odotuksen massat, kylmyyden tuomat vaivat, tuonne en tahdo, pidän itse. Turhuutta turha jakaa.

                                  Hukassa

Täi kammalla harottiin, nurkat koluttiin.

Mitään ei löytynyt, valo ei auttanut,

hukkasin elämän.

Tuskallista hakemista, ikuisuuksien tavoittelua.

Pidä se minkä löysit

                                     läHtöjÄ

Polvet hangessa paleltuu,

tuntuu korvien välissä huudolta.

Jäätyneiltä saranoilta, kitiseviltä  hiljaa kuiskaavilta, maahan.

                             putoavilta omenoilta.

Polvien matkan hidastuessa,

                                                     odottaen jotain polttavaa,

korvien väliä lämmittävää.  Toivoen palaavan, kantaen kehon

uudelleen matkaan.

                                        paLuU

Aika ei koskaan palaa, anna

kantaa itseään takaisin.   Verottaen tulevan ajan kulkua,

estäen uuden ajan varpaille

astumista, saamatta kipua

turhasta liikkeestä.

 Häiriten

menneen ajan tuhlattua tulevaisuutta.

Paluu ei koskaan riipu tulevaisuudesta,

                               On ehdollinen suoritus menneisyydestä,

                   haikaillen nykyisyyden toistoa.

                                           Veden äärillä

Sinua koskaan unohda en.

Nään kuvasi peilistä veen,

matkan tänne usein teen.

Sydämessäin aina huone sulle,

Sen ovet auki pidän,

Lukkoja hankkinut sinne en.

Tahtoisin ovin avoimin elää,

Nähdä sun kulkus sisimpääni,

Ilman ehtoja rajoja vaille.

Pilvissä kuljet, ovet suljet,

Tahdo ett alas tulla,

Nähdä haikeutta kaipuuta mulla.

Veen peiliä taas katson,

Väreet pinnan kuvas poistaa,

Suru kasvoillain hymyn poistaa.

Taas veen äärellä oon,

Turhan matkan tänne tein.

Kaipaan sua niin paljon.

                                         Elämä taika

Elämää se on tämäkin. Toiset nukkuu toiset valvoo.

Omaan ihanuuteensa hukkuu. Laput silmillä kulkee,

ympäriltään pois muut sulkee. Minä itse kuka muu,

vaikka minulla on näin pieni suu.

Elämää se on tämäkin. Toiset nukkuu toiset valvoo.

Omaan ihanuuteensa hukkuu. Laput silmillä kulkee,

ympäriltään pois muut sulkee. Minä itse kuka muu,

vaikka minulla on näin pieni suu.

Paljo saa n aikaa, ootahan vain se on

 sitä elämän taikaa.

Metässä hypitää ja männyt raikaa, 

eelleen se on sitä elämän taikaaa