KOLMAS OSA ELÄMÄSTÄ

Kyyneleet kumpuaa turhuudesta , täyttäen surujen jokia, virtoja joita padota koskaan, onnen lohien vapaasti kivutessa ylös.

Turhuutta ei tunnusta kukaan, halua asua kanssa sen, ottaa omakseen, pitää lähellään.
Sen virrat samanee, kiviin karahtelee, estää virtaamasta vuolaasti, turhuutta kiertelee.

Turhuuden tyyneyttä, valhetta kumpuaa, ääniä päästelee, peloittaen arimmatkin, samaan ansaan ajaen. Ajatusten kylmyyttä karttaen.

Turhuuden lämpö todellista villaa, keritsemätöntä, pilttuusta otettua, keritsemätöntä, rukin jälkiä näkemättä, sormien välistä kulkematta.puhdistamatonta karheaa, vailla käyttöä.

Kuljemme rinnakkain, käsistä toisemme sitoen, Emme tarvitse köysiä, emme sitoumuksia löysiä, valmiita kulkemaan heikoilla silloilla, onnemme täyttymistä pimenevillä illoilla.

vaikka yksin kulkisin en tahdo käydä niin, pois mielestä sut sulkisin. Rintanappina lähelläni oisit, kaks puoliskoa kiinni toisit.
Kulkua side ei haittais, rakkaus toisiimme makealta maistais. Sokerikakkua kahvin kera, ah niin imelää, iltaan pimeään.

Jos vierelläni oisit, isille miehelle lämpöä toisit, ei haittais vaikka lemmestä luritan, syöntäni kylmyydestä vienosti kuritan. Liian kylmänä raukka pumppaa, rakkauden tunteet niin herkästi pois mielestä tumppaa.

Sydän mielellään ottais kävelyllä tällä omansa. Keskeyttäisi tunteiden lomansa.
Jaksais kurnuttaa sammakon lailla hyvästä ajasta, takois suuren tulisen sydämen liikkeelle lähtevän pajasta sepän.

Kuivalla maalla varpaat ei kastu, märkyys ei haittaa askelten määrää, kukaan nähdä ei saa mitään väärää, askelia vauhdilla otan.

Tuntuu kuin ilmassa leijuisin, raskas tonkka maitoa käsivarrella, saappaat jalasta pudonneet, yksikin lehti tavoittaa tonkan pudottaen maanpinnalle.

Pieni on suurta, oikein tajutessaan, ymmärrettäessä, tajunnan korkeuden.
Korkeanlentoisuus, jalkojen ollessa suossa.

Sekopäisiä ajatuksia syntyy, jalkojen kuivuessa auringon paahteessa, järjen häivän myrskyjen vanavedessä, Saamatta mitään hyötyä, sekopäisen maineen.

Aivojen virta työntyy tuhansin amppeerein
tajunnan verkkoon, löytämättä yhtä wattia
järjellistä kuivaa ajatusta, Saamatta nuivaa suhtautumista.

Omistan turhan paljon, pöydälläni kiiltelee uusi roleksi. Kukaan ei kuitenkaan ota mua todeksi.
Eilen sain uuden auton, kromia siellä, kimallusta täällä, nahkaverhoilu ratin päällä, sadetakkia en omista, pitäis joka säällä. Monet mua säälii, turhasta pintaliidosta, nousukkaan kiidosta.

Rahaa kyllä piisaa, mitään en liisaa, kaiken ostan käteisellä, rahalla maksan, hyvin tiedän taksan. Muille en lainaa, voihan olla kohta on vainaa, milläs sitten takaisin maksaa, tai sairastuu, ei taia sittenkään jaksaa.
Raha on mulle tärkee, monien mielestä puuttuu järkee, kun sitä käytän, muka kroisokselta näytän,vatsanikin mielellään ravintoloissa täytän. Ehkä painoa on lisää hiukan tullut, jos kerran kunnolla syön , syön kuin hullut. Toisille en tarjoo, monesti tuntuu että jäävät hiukan varjoon

Närää paljon herää, silleen itelleen rihkamaa ja rompetta kerään. Uus puku, lakki piisami nahkatakki, jääkiekkoa pelatessa tieten luottopakki. Kehuskella en saavutuksillain aio, urotekoja omaisuutta en taio. Kovalla työllä kaiken hankin, isäukko tosin omistaa ison pankin, joka pennin ite kotiin kannan, vaivasta pikkutipit autonkuljettajalle annan.

Pelot paljastaa elämän riippuvaisuuden, monista oksista joita puussamme kasvaa.
Toiset tuottaa lehvää vihantaa, osan kuollessa runkoon riutuneeseen.

Aurinko voiman suo, juurille käskyn, vettä tuo. Kehoittaen voiman antoon, lehväin vihreiden värin iloisen tuomaan.Mettä elämän juomaan.

Pienestä kaikki kiinni olla voi, pelko kesän tulosta silti korvissa pelko soi.. Lehvät puottaen, syksyä ennakoiden, pimeyttä auringon valon häivyttäen, pelkoa aidoksi osoittaen.

Pelkoa emme halua kokea, näyttää kuinka sokea, elämämme riippuvuus, oksien paksuudesta, veden määrästä, luulosta väärästä, emme aurinkoa missään tarvita, olemmehan tässä ja nyt.

Punainen polttaa poskia, liekkien lisääntyessä. Hymyn kareen hukkuessa.

Liekki leimahtaa läheisyydessä onnen, värin singotessa kohti taivasta, sineä muuttaen värin toiseksi.

Poskien puna hälvenee.

Välimatka onneen pitenee, kurkien auran vaietessa kohti kaukaista rantaa, jättäen yksinäisyyden, Saamatta punaa poskilta pois, jäihän kaipaus.

Punainen jäi meihin lämpöä tuoden, liekkien lyödessä läpi rinnan, maksaen vaaditun punaisen hinnan.