Osa 2    Äyskäröintiä

Pintaa syvemmältä kaivamme elämää,

kynnet lohkeilleet vaivoiksi saamme,

Ottamatta mukaan mitään.

‌

Sulle tahtoisin vain hyvää suoda,

suoda iloa onnea suurta,

en tuoda katkeruuden yrttijuurta.

‌

Pinnan alla muhii kateus,

nähdä toinen värillisin lasein,

tuntematta katseen painoa.

‌

Löydämmekö yhteistä maata, jolla kulkea,

mahdollisuus taudit yhteiset pois sulkea,

sulkea ovet yhteiset edessämme,

kantaen tulevat taakat yhteiset.

‌

Pinnan alla kytee, haluaisitko nähdä sen?

Pitää kädestä kiinni, tuntien värinän yhteisen.

Nähden valon loistavan.

Taistelu alkaa hiekkalaatikolla, isäin voimakkuutta,

äitien kakkuja verraten, monen monta kertaa kerraten,

vanhempain paremmuutta, kauneutta, rumuutta.

Voittoa vaikea antaa, sillä jokainen omansa

paremmuuden kantaa, omassa sisimmässään.

‌

Taistelu siirtyy iässä toisessa pulpetin paikalle,

jokainen haluaa näyttää paremmuutensa maikalle.

Kokeisiin luetaan joskus toinen toistansa tuetaan,

iltakaudet kokeisiin luetaan. Haluaisin menestyä

enemmän kuin tuo toinen, mutta sehän onkin

luokan loinen, lunttaa ja kopioi, muutenkin

kaikesta kapinoi.

‌

Ikää on karttunut, nuorikkomme on varttunut,

t neljä kolmatta ikään. Ammatti on saatu,

taisteluopit armeijassa, uuden ammatin myötä

moni unelma kaatu. Taistelut palkoista, lomista,

vapaa-ajoista omista, toiset päättänyt määrän,

ei auta sanoa mitään tän jäärän.

‌

Menneet ruuhkavuodet suuret, muistaen usein

mitkä on omat sukujuuret. Alku ei ollut heppoinen,

elämän kulku leppoinen, taisteluja käytiin,

asuttiin taloissa lahoissa, tuntea sen sai nahoissa.

‌

Nyt taistelut on taisteltu, eläkettä nautin,

viimeistä voittoa tuskin tulee. Häviän,

saappaat jalassa kaadun. Mitään en tiedä siellä vain maadun.

Mutta toiset taistelee taistelunsa, voittaen tai häviten, kuka meistä tietää sen.

Aurinko tuuli voimaa antaa, rakkaudellaan läpi myrskyjen luumun tummien pilvien kantaa. Kuin kävellen kivikkoista rantaa soran, sekoittumaan santaan.

Aurinkotuuli voisitko kyyneleeni poistaa, toistaa sen sävelmän jonka kerran korviini soit. Kuulen sävelmän tuo , kaipauksen menneeseen luo.

Aurinkotuuli sieluni niin levoton suo kaipaa rauhaa tuomaan, satoa onnen säkkeihin luomaan. Unelmissa kuljen, silmät suljen rauhaa saa en.

Aurinkotuuli mereni kuohuu, aatokseni nostaa kyyneleet poskipäihin. Ankkuria nostettua voi, voimani ei riitä, poistan pisarat kosteuden, voimani rippeiden.

Aurinkotuuli olen usein pohtinut, miks elämäni kovaa kulkua vaatii, miksei helpommalla perille vois päästä, miks voimia et mulla säästä, auta.

Aurinkotuuli, miks aina kaikkia pakenen, ongelmia kerään ympärillein, miks esteet korkeampia on, miks ylittää yksin ne joudun, oisitko seuralaiseni mun.

Aurinkotuuli, olemmeko soittaneet jo viime sävelen, kuulenko jo viime tahdit tään kulun sannalla rannan. Voisiko kanssasi kulku kestää, mikä voisi sen estää.

Auringon tuoksua tunne en, sen pakkanen lumien sataessa vei.
Yksin mietin mennyttä kesää, tuohonkin puuhun linnut rakensi monta pesää. Nyt lumet taittaa oksat,, hiljaista rapinaa kuin talven tuomaa kapinaa, estäen puiden elon, tilalle antaen nyt tulevaisuuden pelon.
Laulaako linnut ensi kesänä onko meidän puu heidän pesänä..
Aikaa tulevaa mielin synkin ootan, miten meidän käy, onko iloa kesästä,, myrskyä toivottavasti ei näy.
Aika kultaa muistot, täyttäen läheiset puistot, aina niissä istuin, aikaa kuluttaa tahdoi, yksinäisyys, yksinäisyys silloin, minkäs sille mahdoin.
Ehdoin tahdoin synkkyyteen tahdo voipua, mielummin tulevan kesän tulosta toipua, odottaa aikaa ,iloa aurinkoa, laulua linnun,
Pakkaset kohta lopu, alkaa kevään odotuksen hoppu. Kaikki herättäen eloon, Uusi elämä taas alkaa, nostamme jalkaa rivakammin, Uuden elämän alku vanhan loppu.
Pakkasia emme enää kaipaa, talvea oota, nyt on aika kesään ajatukset koota. Pimein aika kohta ohi, Odota hetki, odota hetki , Älä vielä hyttysiä sohi.
HaNyt on vielä hankisääskien aika, sitten kuin iskusta taian, ilo sydämen täyttää maurin ja maijan. Kevät näkyy, kohta kalat kesän tultua tarttuu tarjoamaasi täkyyn.
Odota sitä,odota sitä. Auringon tuoksua , onnellista iloista juoksua.. Se tulee kun surun kadotat, onnea odotat. 

Aikaani kulutan pilviä tavoittaen , kuuta kiillottaen ,

auringon säteitä pussittaen. Turhuuksien tuulia tavoitellen,

roikkuen taivaan ja maan välillä.

Aikaani omaa odottaen, toisten tuloa turhaan kaivaten,

mielipahaani tyhjäksi raivaten. Vai turhaanko oksilla

puun roikkuen jalkoja jatkaen.

Ootanko aikaa parempaa, nesteitä kirkkaampia, juomia

jaloimpia, puiden juuria jatkettuja kuivana kaivettuja, Roikunko

reunalla pientareen, jalkojen maahan astumatta, Sateen kastamatta.

Ootanko tässä yksinäisyyttä tulevaa, ilman seuraa,

pihalla käyskentelevää peuraa, Linnut lentäneet, luonto

nukkunut, yksinäisyys suruihin hukkunut. Kaikesta ilman

jään, myrsky tuulissa roikkuen, reunoista pilvien kiinni pitäen.

Mieleni kuuta pimeys peittää, kiillotus turhaa, auringon

säteet harhaa, näenkö vielä untesi tarhaa, vaik` onko sekin

säteiden harhaa, kätteni töitä roisoisen harmaa. Roikkuen turhaan

oottaen ilojen aikaa varmaa.

Yhteinen tie, kauemmaksi astujan vie.

Carrin makuinen chilillä höystetty elämä,

Antaa oman osuutensa elämääsi.

Tahtoisit niin värejä mattoosi, raitoja runsaita,

kitsaasti niitä jaeltu, yksitoikkoisina pidetty,

hiljaisuus ääntä ei lisää.

Ottaisitko lintuja elämääsi, siivekkäitä laulajia,

mollivoittoisia kurnuttajia, elämän ehtoo puolella lentäjiä.

Hetkellisen nautinnon, äänen syvän tuntien.

Veden äärellä et tahdo olla, märkyys haittaa asumista,

äänet aaltojen ei tyydytä, liikaa elämästä muistuttaa.,

voima meren heikkoudet salaaa.

Tiellä polkujen kulkien, metsän raikkauden aistien,

yhteisiiä ajoista muistuttaen, unohduksiin asti

kaiken muistoissa sekoittaen.

Kuljen pois, älä kaipaa perääni,

yksin tahdoit olla vain, koskaan

sulle riittänyt kai en.

Sateessa kuljen siis, yksin kauas menneisyyteen, miksi haikailisit

perääni vain, ollut sun koskaan en.

Koska luoksesi jää mä en, pois lähden, siitä viis, ett' luokseni jäänyt siis. Yksin kuljen sateeseen, suru seuranain.

Halusit mut luoksesi kerran, ei väliä sillä, askeleemme yhteen sopineet, oven suljin. Yksin kuljen sateeseen.

Et katsonut perääni, verhot suljit, tahdoit

vaihtaa parempaan, tilaa teit sydämeen.

Sydämeni askelin täyttyy, kuljen siis sateeseen.

Näin kuljen yksin sateeseen, suru sydämeni täyttää, yksinäiseltä elämäni näyttää. Kuljen siis sateeseen.

Maa mustien lintujen,

tuhkaan syntynyt.

Tuhkasta, tulesta noussut.

Poltettu, hävitetty, mielet pahoitettu.

Ylpeä kansa, juuriltaan pilviin kohoaa.

Mikään ei kaada, itsetuntoa laske. Lähettäen linnut lentoon.

Kuvitellen itsestään suuria, kasvattaa, vallan suuria juuria.

Lentäkää linnut käsky kuului. Yhtenäisyys mustien lintujen lennosta,

vahvistaa kohoavat siivet, verkkojen laskuun.

Toiset ei syö satoa, aiheuttaen katoa.

Ajat lintujen lennosta kuluneet. Jatkaen siipien suhinaa. Kuhinaa surujen kansan.

Mustien lintujen lento jatkuu, monet estää, kaikkensa kestää, mikään hiljennä vauhtia, lapsien itku, sairaiden valitus, nälkä vanhusten.

Kuuletko niiden lennon, näetkö puolustajan hennon. Verkkonsa heittää.

Saaliilla käy, toivoo ettei mustia lintuja näy.

Linnut läheltä lentäneet, kauas poistuneet,

Tietämättä surun määrää, aiheutetun haavan syvyyttä. Lennon jälki kauan näkyy, sydämen syvyyksissä, helppo ei poistaa, valkoisten kyyhkyjen sanomaa toistaa, vielä tulee hetki jolloin mustien lintujen muisto, siipien havina, ei surun laulua toista.

Aika tulee kun hävitetyn maan, tähti kirkkaana loistaa.

Iloa , naurua vielä pilviin kohoaa, siivet nousee, auringon tasolle, kultaiset säteet, maahan osuu.

Satoa luoden, toivoa, rakkautta meille kaikille yhteisesti luoden.

Elämä aina niin kiirusta on. Ketään ei tapaa, ystäviäkään ei voi nykyään lyyä lapaan. Jokainen tahollaan kulkee, kiirusta kiirusta kaikilla riittää. Jos hiukan näkkee ei siinä ehi toista kiittää, kiirus on jo seuraavaan paikkaan, pulkka mäkkeen.

Hoppusia ihmiset on kaikessa. Kauppaan kiire, juosta tolkuttaa autolta nopsaa, ehtiä ensin, ettei toiset kaikkea vie, unohdetaan herkästi suorin tie. Kiirettä kiirettä, täytyy pitää, ihan kun pelättäis perunien kesken kaupan alkavan itää. Oluttakaan ei kukaan niin paljon juo, että juosta pitää sen luo, jos vähenee kauppias lisää kyllä tuo.

Hoppua, hoppua, poltetaan molemmista päistät roppua. Ennen sanottiin jotta hopulla tulee vaan kuspäisiä fläppiä. Nyt kun kaikki vuosia hoppuillu, ei muuta tuukaan kuin tollasia lapsia. Asutaan muka sivistyksen kehdossa, enempi muistuttaan saarni lehtoa, elämiselle ei aseteta mitään ehtoa, jokainen saa puota vapaasti kuin syksyn lehdet, minen sattuu ja millä noppeuvella tahansa.

Enne hevonen oli se joka määräs tahin ehtiikö minnekkään vai ei, nyt samantein katotaan kelloo siitä se kiirus alkaa, jokainen nostaa hurjasti jalkaa, vauhtia on tai ei keretä pittää, Kukaan ymmärrä ajasta yhtään mittään. Nopsasti mennään jos ei ehi pakko kai lentää.

Mies idässä aukoo suurta suuta,
tuskin haukottelee, ajattelee ihan muuta.
Suuria puhuu, kuin pöllö metsässä kuuluu
tänne huhuu.
Moni miettii miehen juttuja, ihan kuin niissä ois jotain vanhoja tuttuja. Kuultu on puheet samat ennen, silloinkin läpi pään tai ohi mennen.
Moni kuuntelee juttuja suuria tänään teen tätä huomenna toista, kuin kasvattaisi vatsassa loista, Mikään ei siis puheissa
miestä ei muuta, kuulijat toivois, kävispä iso luuta, korjais roskan pois, se elämään helpotusta tois.
Vaikeudet kaikkien ympärillä kasvaa, olekkaan ei sellaist rasvaa joka nämä puheet voidella vois, elämään helpotusta tois..Päivä kerrallaan kuljen. Puheet korvistani pois suljen. Omaa elämääni elän, kohta pois taitan talven selän, uusi kevät koittaa, aurinko vihdoin voittaa. 

Onnea kerjää minä en
Saanhan sitä muutenkin,
Työntyy ovista, ikkunoista,
kaikista koloista.
Elämä on niin poloista, tuuria
on liikaakin, voisinko vähentää
onnea suurta, minkäs teet
kun löytyy sukujuurta.

Kätilöt ravaa alvariinsa, ovia
kuluttaa. Nyyttiä nyytinperään
tuottaa, itseensä on pakko luottaa,
näistä minä selviän.
Onnea arpajaisissa liikaa,
emännältä apuun piti ottaa pari
piikaa, rahoja kuskaan, luulette että
fuskaan, mutta arpoja pitää ostaa,
niin sitä tää poika köyhille
sukulaisille kostaa, aina vaan uusia arpoja piiat ostaa.

Onnella ei ole mitään määrää, on
vain niin väärää, yhdelle miehelle
kaikki osuu, toiset tuskissaan ympärillä hosuu. Voitot kun onnen kerii tää
tuohi suu.

Pohjamudissa pyörivät, toistensa

edessä jaloissa hyörivät. Saamatta

minkäänlaista rauhaa.

‌

Mennäkkö eteen vai taakse, osaamatta päättää,

päätyen pohjalle kaivon liejuisen raivon tilassa,

säikyttäen aratkin.

‌

Turhia kiteitä, kirjoitellen paksuja niteitä,

muka tietäen jotakin, parempi olotila,

ois heillä sotakin. Johtaen johonkin.

‌

Lauluja lurittavat molli voittoisasti,

pohjamudissa elämänsä loppuun asti.

Kenenkään auttamatta, loputon matka.

‌

Tiedä koskaan missä ois rentoa,

tajuamatta pitkää lentoa jonka vois tehdä.

Liitäen pohja mudista, pesten ,hangaten, ottaen

voiman viisauden sudista.

Olennaista ihmiselle, surua toiselle tuottaa.

Kukaan ei toiseen voi tällä hetkellä luottaa.

Olemme kuin patikointi retkellä.

Yhdessä pitäisi joet ja suot ylittää,

Kivi rakkoja kiertää, ennenkuin jalkoja,

välejämme alkaa suhteet kivien hiertää.

Luja luotto toiseen, ei mahdollinen tuotto,

auttaa eteenpäin menemään, yhdessä rinta rinnan, vaikka tiedämme kenties maksavamme kovan hinnan.

Helppo ois yhdessä kulkea, ei toista pois sulkea.

Maailmassa aihetta suruun saamme,siihen turhaan tuntea tuskaa viiltävää. Ympärillämme voi olla paljon kiiltävää, auta ei poluilla turhilla.

Elän rinnallasi sun, tahtoisin ett' olisit mun , olen kuitenkin turhanpäiväinen mies jolla ei ole merkitystä.

Kuljet seurassa pintaliitäjien, super ihmisten, minä katson syrjästä elämää isompaa. Olenhan mies merkityksetön.

Jos voisit olla hetken mun, unohtaa katseet toisten, kulkiessa rinnallain.

En pukeutua osaa, lailla popparien, en ostaa tavaroita viime päivien, olenhan vain mies merkityksetön.

Tienaa lailla varakkaiden, tarjota ateriaa, paikassa parhaissa, elämääs muuttaa

paikkaan syrjäiseen. Kasvoilles hymyä en saa, olenhan vain mies merkityksetön.

Vallassa sun oon, mielestäni sua saa en.

Minne kuljenkin ain askelees kuulen.

Aisti sua vierellä kulkemassa en, olenhan vain mies merkityksetön.

Hymys muille suot, kaipausta ain sydämeeni toit. Ootin suo kuin hippuja vaskoolin, niitä koskaan saanut en, olenhan vain mies merkityksetön.

Ilomme kumpuaa musiikista aidosta, soittajien loistoisasta taidosta. Tuo mielihyvää sydämestä mieleen, asettaa sanat sävelten kieleen.

Sävelten mestarit taitoaan jo vuosisatoja sitten käytti, Mozart, Brahms, Schubert ja monet muut, soiton mallin meille näytti.Kuulemme sen yhä.

Siirtynyt taito tuo, on meille, jotka toiset onnen, rakkauden sävelet nyt luo.Niitä unohtaa emme voi, korvissamme yhä matona soi.

Mielen haikeaksi kenties saa, mollivoittoisia sävelmiään kun meille

turhaan ei jaa. Hymy palaa eiväthän iloa sävelmissä salaa.

Musiikki kuuluu meille , se soinut on valtateille, rannoille aurinko sanoille, myrskyjen sekaan, jopa silloin kun äiti sänkyjä petaa.

Sävelten ilo aito, vaikutus rauhoittaa, lämmin maito. Tunteet herää , jopa iso mies itsensä kasaan kerää, musiikin soidessa, haikeiden tunteiden perään.

Musiikin lahjan Luoja antoi, sen sydämiimme rakkaudella kantoi.

Vaali lahjaa tuota kuljit asvaltilla tai suolla.

Arvokas lahja annettu sulle, niin myös ajattelijalle mulle.

Metsuri, puiden kaataja, elämän yksinäinen raataja. Nurin saan männikköä, puskaa, miettimättä selässä vihlovaa puurtajan tuskaa.
Helpolla rahaa työllä tuskin saan, siinä ei ole iloa ei hurraa huutoja, mitään mistä toisille jaan.
Saanhan nauttia metsän rauhasta, juoda kirkkaasta lähteestä oma vuolemasta kauhasta.
Tulet nuotion mieltä seestää. Istut , ajattelet
Olosuhteita maaIlman sadattelet. Nuotion räiske , voitta, kuulu ei maailman mäiske.

Työ on kovaa, usein toiset povaa" kauan ei siinä raukka kestä" silti homma on iisiä ei kovaa, nytkin istun tulilla täällä, haalarit päällä.
Aikaani metsässä vietän, välillä taukoa pietän, puita kaatuu, kaikki kerään, pino kasvaa, poistaa vyötäröltä turhaa rasvaa.

Kotona lämmin sauna, pieni oma vauva. Pieni pentu viikolla saatu. Mikä se työn jälkeen on kotiin tulla, istua kiikussa keinuttaa sylissä ullaa. Lämmin keitto hellalla kiehuu. Muori siellä Kohta saunassa riehuu, selkää vastoo, löylyä heittää. Sitten ilta sumpit keittää.
Aamulla metsään.

Kauhuja, kauhuja kaikkialla, niitä jo unissain nää.
Silmät mua tarkkailee, jokaisesta nurkasta katselee.
Ottais en millään kantaa,en vain surultain rantaa nää.

Eri väriset pallot mua kohti pyörien saapuu, tuskaa
tuoden, Silmät mua tarkkailee, luoden outoja katseita,
Paikallein tähän hetkeksi jäädyn, jäiseen hyhmään
lopulta päädyn.

Kauhut maailma mun saartaa, ympäri kaartaa tehden
kehää, Silmät mua tarkkailee paikallaan seisten, kuin
ympyrässä suuressa , ei tässä elämän juuressa.

Näillä kauhuilla yhteiset oksat, ne yhteen suuntaan vie,
Tuntien tuskan tään kauhujen tien. Silmät muo tarkkailee, katselee
pitkään, lempeys ei näy, vieraita tuskin siellä käy.

Yksinäisyys tuttua kaikille, kauhujen talossa, sinne on turha
yrittää auringon valossa. Silmät muo tarkkailee, tuijottaa, omansa
otti. Aloitti kauhut voittona luuli täys potti.

Surua, surua tiemme nää viitoittaa,. Kauhua, kauhua eteemme tuo.
Silmät katselee meitä , eteemme kaiken kurjuuden luo. Otammeko
oppia. Tuskin saamme tästä pallosta ees koppia. Se ohitse m