SUO

Suru täyttää maan , siitä oikein otetta koskaan saa, , elämä vie elämä tuo. Ajattelen sen olevan mulle pohjataton suo. Kuljen suon laitaa, ontuen tietämättä missä askeleeni kulkee. Reittiäni eilen en tiennyt tuskin tänäänkään sitä tietooni saan, kulkea mun täytyy sen tiedän vain. Korttitaloni hajoaa päivin öin, kulkiessani suon laitaa, kovin töin sen kasassa oon pitänyt, niin luulin, kunnes taas kuulin naurun remakan takanani mun, sun rakennelmas kasassa pysy ei lain, olet surkimus taas vain. Kuljet suon laitaa, muka tietä kaitaa, turhaa tuo hommas on, suo sen vie, kauempana olis helpompi tie. Pakko kai sun päätäs seinään lyödä lie.. Siks kuljen suon laitaa, yksin oon kuitenkin. Rinnaltain puuttuu kulkija luja, tukee mua, auttaa mua jos suon puolella onnun. Suo on armoton ystävä joka antaa lähelleen tulla, houkuttelee tuoksullaan, marjoillaan, ne polkuni viereen tarjoillaan, niistä osani ottaa saan, liian lähelle meen, alla sammaleen tunnet pehmeän lämpöisen veen. Se tarttuu kiinni ihmisiin antaen uskon haaveisiin. Jatkan kulkuani suon laitaa, kovin kaitaa huumassa suopursun, ottaen osani, antaen omani, surun jonka sinne jätän.
Jatkan suon laitaa, tiedän surun palaavan, kenties joskus suon muo halaavan. Ystäviä muita ole vain tuo suo, se onneni , iloni tuo. Sen luokse palaan aikani tultua. Jouduta en kulkua, vaan vaellan hiljaa omaa tietä laitaa suon , sille monet muistoni elämästä tuon.